Maailman isoin ikävä

”Tasan kolme vuotta sitten oli miun elämäni rankin päivä. Toisaalta just sen ansiosta oon oppinut arvostamaan entistä enemmän elämääni ja jokaista aamua, johon saan herätä terveenä. Kiitos kaikista ihanista muistoista, isi ♥”

Noilla sanoilla kiteytin fiilikseni Facebook-profiilissani tänään. Isin kuolemasta tulee siis tänään kolme vuotta, ja taas kerran huomaan ajattelevani miten nopeasti aika menee! Toisaalta tuntuu, että tapahtuneesta voisi olla jo pidempikin aika, mutta samalla tuntuu siltä että voisin vain ottaa puhelimen käteen ja soittaa iskälle, että: ”Terveisiä Australiasta!”

Nää kolme vuotta on ollu miun elämässä sellasta aikaa, että oon laittanut elämänarvoni ihan uuteen järjestykseen. Tai oikeestaan miun arvot on ollu omasta mielestäni aina kohdillaan ja oikeassa järjestyksessä, joten pitäisi varmaan sanoa, että arvomaailmani on vain vahvistunut. Kun tapahtuu jotakin niin pysäyttävää kuin läheisen ihmisen kuolema, on pakko seisahtaa ja pohtia asioita ihan uudelta kantilta. Oikeastaan ois varmaan aika outoa, jos niin ei tapahtus jo ihan automaattisestikin? Läheisten ihmisten olemassaolo ja oman terveyden merkitys ovat ainakin sellaisia asioita, joiden merkitys on kasvanut entisestään.

Näiden kolmen vuoden ajan oon tutustunu aika paljon lisää itteeni, tehnyt matkaa ”sisimpääni”. Vaikka välillä on ollut ihan suunnattoman rankkaa ja monet asiat on tuntunu ihan kohtuuttomilta, niin samalla on myös vahvistunut usko siihen, ettei meille anneta täällä enempää kuin jaksetaan kantaa. Mielestäni oloa helpottaa jo sekin, että uskoo asioiden kyllä järjestyvän - ne nimittäin järjestyvät! Sen lisäksi, että lähimmäisistäni on tullut miulle entistä tärkeämpiä, niin oon omasta mielestäni oppinut myös tervettä itserakkautta. Miulla on lupa elää omaa elämääni niin kuin haluan (totta kai toisia loukkaamatta tai vahingoittamatta) eikä kenelläkään oo oikeutta arvostella miun tekemiä valintoja. Jos ne osoittautuu huonoiksi niin itsepä niistä sitten kärsin. Enemmänhän kärsisin varmasti siitä, jos pyrkisin elämään koko elämäni toisia miellyttäen ja muiden pillin mukaan tanssien - ja sitten omalla kuolinvuoteellani tajuaisin esimerkiksi että miten monet unelmat on jääneet sen takia toteuttamatta.

Tää Australiaan lähtö oli esimerkiksi yks sellanen juttu, josta oon unelmoinu niin kauan kuin muistan. Jo tässä vaiheessa voin sanoa, että tää on ollut yks miun elämäni parhaista ratkasuista enkä oo katunu hetkeäkään että tulin tänne. Kun unelmansa sanoo ääneen, ne konkretisoituvat ja ollaan jo yhtä askelta lähempänä niiden toteutumista :) Olen elävä esimerkki siitä! Vielä kun unelmansa toteuttamiseen saa kannustusta läheisiltä ihmisiltä, ei se ole loppujen lopuksi kuin mennä ja tehdä vain. Tiedän muuten, että iskäkin ois ihan varmasti tsempannut minua lähtemään, koska joskus hän heitti idean kielikurssista tai vaihto-oppilasvuodesta. Silloin en ollut vielä valmis, mutta ajatus jäi kytemään ja nyt elän sitä todeksi :)

Vaikka pahin suru on jo käsitelty, niin ikävä on silti ihan suunnaton ja sellaisena se varmasti pysyykin. Mielestäni saa ikävöidä, kunhan sille ei anna liikaa valtaa ja pystyy jatkamaan elämäänsä. Miusta tuntuu siltä, että kun oon kokenut sen maailman suurimman ikävän, äärettömän rakkaan ihmisen menettämisen, niin esimerkiksi miun koti-ikävä on täällä senkin takia ihan siedettävissä sfääreissä. Vaikka muutama tuskallinen ikävänhetki on ollutkin, niin tiedän että loppujenlopuksi näen äitin ja Henryn sekä lukemattomat muut tärkeät ihmiset kuitenkin ennemmin kuin arvaankaan. Heitä en ole menettänyt mihinkään, tämä ikävä ei ole loputonta.

Kaikista suurin kiitos siitä, että oon selvinnyt näin hyvin kuuluu luonnollisesti äitille ja Henrylle. Meillä on kotona niin hyvä olla ja niin avoin ilmapiiri, että voin väittää monen olevan siitä jopa kateellinen. En edes uskalla kuvitella miten hukassa olisin itseni kanssa, jos kotona olisi vaiettu kaikesta ja jatkettu elämää ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Vaikka meillä kaikilla on ollut tosi rankkaa, niin yhdessä on selvitty kaikesta aina pienellä huumorilla höystettynä ;) Sen lisäksi meillä kolmella on niin paljon hyviä ihmisiä ympärillä, että kiitollisuuttani siitäkin en voi edes sanoin kuvailla!

Siispä yhteenvetona: mikään asia ei oo niin paha, etteikö elämä sen jälkeen jatkuisi. Surulle pitää antaa oma aikansa, mutta ei jäädä rypemään siihen. Kaiken ikävän alta löytyy hyviäkin asioita vaikka joskus saattaa tuntua siltä, että niitä täytyisi ihan etsimällä etsiä. Oman itsensä ja toisten ihmisten rakastaminen on miun mielestä hienointa, mitä kukin meistä voi tässä elämässä tehdä. Omasta mielestäni mie oon näine kokemuksineni aika pätevä sanomaan, että elämä kantaa :)

Kiitos isi siitä ajasta, joka vietettiin yhdessä ja niistä kaikista ihanista muistoista, jotka ovat vieläkin ihan kirjaimellisesti miun matkassa mukana <3