torstai 31. maaliskuuta 2011

Tote bag

Toteutettiin viimeinkin tänään M:n kanssa shoppailureissu Direct Factory Outletiin. Tiesin kyllä jo etukäteen, että siitä ei hyvä seuraa, kun edelleenkään en tuohon matkalaukkuuni lisätäytettä tarvitsisi... Mutta kas kummaa miten onnistuinkaan unohtamaan tuon ajatuksen kiitettävän hyvin DFO:ssa pyöriessäni ;)

Näiden kuvien jälkeen ehkä ymmärrätte, mikä on yksi niistä syistä, etten ole koskaan perustanut muotiblogia:







Siis mikä tuo huppari taas on?! No ihana! Mut ainiin... Eli siis tuo toppi ja nuo pitkähihaiset ei nyt niin kamalasti siellä laukussa tule painamaan, mutta noitten kaikkien kolitsieni kanssa mie oon vielä ihan oikeesti pulassa kun pakkailun hetki koittaa :D Mutta kun oon henkeen ja vereen niin hupparityttö ja kaikkien rentojen vaatteiden rakastaja, että en vain yksinkertaisesti voinut jättää tuota marjapuuronpunaista (vaikkakin kuvassa näyttää ihan joltain muulta) 10 dollaria maksanutta ihanuutta kaupanhyllylle.


Niin ja sain mie myös sen, mitä alunperin DFO:sta lähdin metsästämäänkin, eli County Roadin tote bagin. Noita tulee täällä Sydneyssa vastaan noin joka toisella vastaantulijalla ja sikälikin on ihme, etten oo ite vielä aiemmin tuollasta ostanut vaikka kieltämättä ajatus onkin muhinut päässäni jo hyvän aikaa. Ja tälle laukulle on oikeesti käyttöä, koska miun Primarkin ihana jätti-iso "nahka"laukku repes (ja Tiina on nyt ihan hiljaa siellä! ;)) joten se miun on pakko heittää roskikseen täältä lähtiessäni. Aionkin ottaa tuon toten käsimatkatavaraksi ja sulloa sitten vaikka sinne ne kaikki ylikiloja aiheuttavat hupparini :D Ihanan tilava ja rento laukku, eli just miuta!


Noita laukkuja on olemassa vaikka missä väreissä, mutta tuolla DFO:ssa oli vain punaista, mustaa, sinistä ja harmaata. Alunperin olin kallellani mustaan, mutta lopulta päädyin punaiseen, kun miulla on jo tuo Marimekon olkalaukku mustana. Harmaa oli miun mielestä sellanen likaisen harmaa ja sinisestä väristä en tykkää itselläni yhtään. Tuon punaisen kanssa voi tulla tietty se ongelma, että käykö se sitten "kaiken kanssa", mutta kun tuo laukku muuten on niin simppeli ja ajaton niin tuskinpa noitakaan ongelmia hirveesti tulee. Mutta summa summarum, nyt oon taas pikkusen enemmän aidompi aussi ja ainakin yks pakkaamispulma on ratkaistu ;)

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Terveisiä poolilta...

...missä oli mukava hengailla aina siihen asti, kunnes:



En ymmärrä miten sää pystyy vaihtumaan täällä niin nopeesti! Harmikseni kerkesin nauttia auringosta kunnolla vain vartin, kunnes noita pilviä alkoi ilmaantua. Eka ajattelin, että mitäs muutamasta haituvasta, mutta kun muutamassa minuutissa taivas alkoi olla jo sen näköinen, että kohta staa ja kovaa niin katsoin parhaaksi lähteä sisälle mahdollisimman nopeasti. Hyvä että lähdinkin, oisin nimittäin jäänyt muuten aikamoisen monsuunin alle taas! Ja mainittakoon muuten vielä, että tällä hetkellä taivas on taas jo sinivoittoinen.

Päivät täällä on taas rullanneet ihan normimeiningillä eli alkuviikosta ei ole sen kummempaa raportoitavaa :) Nyt kuitenkin voisin ottaa puheeksi yhden asian, joka tapahtui taas tänään ja joka on ällöttänyt täällä ihan alusta asti. Vaikka australialaiset on ystävällistä kansaa, niin en vain voi sietää sitä kun miehet vislailee autoistaan, kun olen kävellen liikenteessä. Olen kyllä törmännyt tuohon tapaan aiemminkin ulkomailla ollessani - pari viikkoa noita vislauksia vielä jaksaa, mutta kun niitä on kohta (huomenna!!) saanut peräänsä jo seitsemän kuukautta niin mitta alkaa olla aika täysi. Kukaan voi tuskin kieltää, etteikö omasta ulkonäöstään olisi kiva saada hyvää palautetta, mutta ainakin itse ottaisin sitä vastaan mieluummin jollain muulla tavalla. Enkä edes pukeudu mitenkään provosoivasti ja miusta on alkanu tuntua siltä että käppäilisipä tuolla vaikka missä pilkkihaalareissa niin etenkään nuo lava-autoillaan ajavat hikiset raksamiehet eivät siltikään jättäis rauhaan. Älkääkä ottako tätä tekstiä nyt itserakkauteni ilmentymänä, pitäisi olla aika kieroutunut että tuollasesta jotain kiksejä saisin..
Ja röyhkein oli ehkä se, että yhtenä päivänä Chatswoodista kotiin kävellessäni tajusin, että yksi mies tunki itseään ulos apukuskin puoleisesta ikkunasta, otti miusta kuvan ja huuteli rivouksia perään. Oli muuten aika lähellä ettei miulla noussu keskari pystyyn, mutta ajattelin että jos oisin näyttäny kiinnittäneeni huomiota tuohon niin sillonhan tuonkin kyseisen auton äijät ois saanu just sitä haluamaansa huomiota. Sellasta ei miulta kyllä liikene tuollasille tyypeille yhtään ja voivoi, kyllä käy sääliksi miehiä jos ei oo ennen naista nähneet.

Ettei kaikille jää nyt ihan väärää käsitystä, niin kyllä täällä saa kulkea kaduilla ihan rauhassakin! :) En tiiä onko nuo kaikki vislailijat pakkautuneet just tänne meidän suunnalle, kun muualla Sydneyssa en sellaisiin juurikaan oo törmännyt - onneksi!

ps. Mie haluun miun rusketuksen takasin, tää väri nyt ei yhtään miellytä:

Enkä näytä tässä kuvassakaan sitä keskaria, vaikka siltä saattaakin nopealla vilkaisulla vaikuttaa, haha :D

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Kyöstinhupparipäivä

Viikonloppu mennä sujahti taas sellaisella vauhdilla, että ei meinannu itekään perässä pysyä! Kivaa tekemistä riitti sekä lauantaille että sunnuntaille, joten eipä ole toisaalta ihmekään kun taas huomaan että ollaan maanantaissa...

Lauantaina hengailin Chatswoodissa melkein koko päivän oikeastaan ihan ex temporena. Miun oli aamupäivällä tarkoitus lähtee käymään siellä vain combatissa, mutta kun iltapäivälle ja illalle ei ollu sen kummempaa tekemistä niin ajattelin että samakos tuo jos jään sinne vähän kiertelemään :) Ohjelmaan ei kuulunut tosiaan sen kummempaa kuin ulkona syömistä ja pientä shoppailua. Ja pienet olivat myös miun shoppailun tulokset: ainoastaan uusi ripsari! :D Täällä ripsiväreistä saa maksaa ihan helposti reilut 20 dollaria (siis kautta linjan ihan kaikista Maybellineista lähtien!) ja nyt löysin juurikin Maybellinen Lash Stileton supertarjouksesta 9,95 dollaria niin pakkohan se oli napata mukaan. Siitä huolimatta, että en muista millon oisin viimeks meikannut täällä edes ripsivärin vertaa. Tuolla auringossa hikoillessa kun en ihan välttämättä halua näyttää siltä perinteiseltä pandalta ja vedenkestävän ripsivärin käyttö nyt on vaan ollu miulle aina ihan ylivoimasen vaikeeta. Älkää kysykö miksi, en nimittäin tiedä.. Olin kyllä ihan nääääääin lähellä tyhjentää K-Martin alevaaterekit, mutta onneksi joku järjen ääni päässäni muistutteli matkalaukun painorajoituksista. Niin siis just niistä, jotka oli 100 grammaa vaille täynnä jo tänne tullessanikin :D Niin pahasti nuo shortsit ja muutamat ihanat paidat kuitenkin jäi kummittelemaan mieleeni, että ehkä miun on ihan pakko poiketa tuonne kauppaan vielä tässä joku lähipäivä ja lykätä se ylikiloajatus sinne 19. toukokuuta iltaan..

Lauantai-iltana katottiin Earth Hour vietettyämme vielä poikien sekä Nellyn ja Mayan kanssa Social Network. Jotenkin tuo leffa ei iskeny, joten oon ihan tyytyväinen etten kuluttanut tuon takia vajaata pariakymppiä elokuvateatteriin niin kuin olin vähän suunnitellut. Jotenkin tuo oli miusta yksinkertaisuudessaan vain aika tylsä. Pitää varmaan tulevana viikonloppuna korjata tilanne jollain ällöromanttisella pätkällä ;)

Eilen heräsin vasta yhdentoista maissa ja oisin varmasti nukkunut pidempäänkin ellei nuo miun korvatulpat ois jotain sellasta "läpäisen 50% kaikista äänistä" -laatua. Toisaalta olikin ihan hyvä herätä tuossa vaiheessa, kun oltiin sovittu Sanelman kanssa treffit North Sydneyyn. Sää oli eilen tosi sateinen ja oma olokin oli vähän sellainen, että nyt on ihan selvästi Kyöstinhupparipäivä. Lanseerasin tuon termin siis eilen, kun miulla ei ollut minkäänlaista pukeutumismotivaatiota ja viskasin päälleni leggingsien kaveriksi vain äitini miesystävän minulle jättämän hupparinsa! Mikä olisikaan parempi keksintö sateisella ja kolakalla säällä kuin miesten itselle yli-iso, ihanan pehmeä ja lämmin hoody? No ei mikään, huomasin sen jo meidän jouluisella reissulla Gold Coastilla kun muutamana päivänä meinasi olla "melko" monsuunista, jolloin pääsin tekemään tuttavuutta tuon vaatteen kanssa ekaa kertaa. Kiitos vielä Kyöstille, kun raaskit jättää tuon ihanuuden miulle tänne! Ainut juttu on vain se, että tuo on niin painavaa kolitsia, että jo senkin osalta olen kerennyt pohtia että paljonko se vie noista matkalaukun sallituista 18 kilosta :D Voisin kyllä harkita tuo päällä lentämistäkin, koska miulla on koneessa aina kylmä enkä siedä matkustamista kiristävissä vaatteissa ja tuo huppari on kyllä just niin mukavuusvaate parhaimmasta päästä!


Ahaa, eksyinköhän taas vähän raiteelta :) Niin siis Sanelman kanssa oli taas tosi kiva tavata ja mitä enemmän tutustutaan niin sitä enemmän tulee sellanen olo, että meidät oli varmasti tarkotettukin "löytämään" toisemme. Sillon vissiin synkkaa melko hyvin, kun aika menee toisen seurassa kuin siivillä ja juttua tulvii enemmän kuin suu kerkeis puhuakaan :) Istuttiin pari tuntia kahvilla (ja mie oikeammin teellä) ihan North Sydneyn juna-aseman vieressä, kun ulkona sato niin kovasti ettei oikein huvittanut lähteä ettimään mitään paikkaa yhtään kauempaa. Illalla tulin kotiin ihanan rentouttavan joogan kautta, eli viikonloppu sai mitä parhaimman päätöksenkin!

Tänään on taas palattu arkeen normaalien työkuvioiden eli poikien kuskauksen, pyykinpesun ja ruuanlaiton parissa. Kohta lähden ajelemaan Olympic Parkiin päin, kun haen vielä nA:n puoli kahdeksalta päättyvistä tennistreeneistään.

Kivaa ja keväistä alkanutta viikkoa kaikille! :)

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Kissa pöydälle

Olen saanut joihinkin viime postauksiini anonyymeilta kommentteja siitä, että näytän laihtuneen sitten viime syksyn ja Australiaan tuloni. Olen huomannut sen, ja tiedostan siis asian itsekin. Jotkin vaatteet, jotka ennen kiristivät, tuntuvat nyt hiukan löysemmiltä. Tarkkoja kiloja en tiedä, koska vaa'an olen jättänyt rauhaan jo aikoja sitten. Vaakakierteeseen en nimittäin enää tahdo takaisin, kun olen jo kerran päässyt siitä pois.

Koska olen sairastanut anoreksian ja paranemisprosessini on vielä kesken (vaikkakin hyvällä mallillaan), nuo anonyymien jättämät kommentit ovat totta kai saaneet ajatukset pyörimään päässäni entistä lujempaa. Tiedän, ettei yksikään miinuskilo pue minua - päin vastoin - ja sen takia pidänkin huolen, ettei niitä tule yhtään lisää. Sen verran arvostan itseäni ja läheisiäni, että en anna anoreksialle periksi kiloakaan tai senttiäkään. Sen helvetin kertaalleen kokeminen oli sekin jo yksi kerta liikaa. Koen olevani tällä hetkellä psyykkisesti jo niin vahva, että vaikka paranemisprosessi onkin pitkä taival, niin olen täysin varma että minulla on voimia taistella se läpi. Annan anoreksialle takaisin vähintään salla mitalla kuin se onnistui minua muutama vosi sitten viemään.

Nyt erona muutaman vuoden takaiseen tilanteeseen on se, että nämä kadonneet kilot eivät ole anoreksian aikaansaannosta. Olen panostanut täällä terveellä tavalla entistä puhtaampaan ruokavalioon ja vähemmän käsitellympiin elintarvikkeisiin. Ne ovat selvästi vaikuttaneet mielialaani vain positiivisella tavalla, minkä johdosta myös aivoni ja ajatukseni pelaavat tätä nykyä niin hyvin, että tajuan pitää huolen siitä, etten enää koskaan antaisi painoni pudota sairaalloisen matalaksi.

Toisena erona muutaman vuoden takaiseen on se, ettei anoreksian ääni ole enää päässäni toitottamassa sitä, että vielä pari kiloa pois niin se on tyytyväinen. Ja sitten vielä pari, ja pari, no jos vielä muutama lisää. Voittekin tuosta varmasti päätellä, miten helppo olisi lähteä anoreksian oravanpörään milloin vain. Mutta minä en lähde, en vaikka mikä tulisi.

Painoni putoamisen otti puheeksi ensimmäisenä ätini, kun tapasimme jouluna. Olen siitä hyvin kiitollinen ja kiitollinen olen myös siitä, että ensimmäistä kertaa koin etten mennyt tuollaisesta kommentista "lukkoon". Se johtui varmasti siitä, että ensimmäistä kertaa sairauteni jälkeen painostani ei huomautettu syyttävään sävyyn, vaan sillä tavon niin kuin siitä voitaisiin sanoa varmasti kelle tahansa muutaman kilon menettäneelle ihmiselle. Tuli sellainen olo, että minuun ja parantumiseei luotetaan joka tapauksessa. Kiitos äiti, tiedät että olen sen luottamuksen arvoinen! Tätä minä haluaisinkin, että minua kohdeltaisiin kuin ketä tahansa "normaalia" ihmistä (vaikka tiedän, että taustani takia huolestuneisuus herää herkemmin), enkä haluaisi kuulla painostani turhan paljon kommentteja. Tiedän, että tämä saattaa herättää monissa lukijoissa sellaisia ajatuksia, että noinhan anorektikot juuri ajattelevat. Nyt voin vilpittömästi sanoa, että näin ajattelee Oikea Anna.

Saatte toki olla minusta huolissanne, enhän voi sitä teiltä kieltääkään, mutta huoleen ei kuitenkaan ole tällä kertaa tarvetta. Olen päivä päivältä lähempänä anoreksian lopullista nujertamista, ja voin kertoa sen tuntuvan miljoona kertaa paremmalta kuin miltä yksikään pudotettu kilo tai pienempi vaatekoko tuntuu! :)

perjantai 25. maaliskuuta 2011

Toiveita?

Nyt, kun blogini lukijakunta on ihanasti laajentunut ja tj-lukemani täällä Sydneyssa alkaa käydä vähenemään päin, niin on varmasti korkea aika kysyä teiltä lukijoilta, että:

Onko teillä toiveita tulevien postausteni suhteen? Onko jotain erityistä, mitä haluaisitte tietää? Onko mielessänne joku asia, jonka käsittelyyn haluaisitte minun omistavan ihan oman postauksensa?

Otan ilolla vastaan kaikki mahdolliset ideanne ja pyrin toteuttamaan ne parhaani mukaan! :)


Muistakaa, ettei huonoja ideoita ole olemassakaan, kunhan vain pysytään hyvän maun rajoissa :)

torstai 24. maaliskuuta 2011

Blondi Trivia Nightissa

Heti kun pääsee vähän enemmän työntouhuun, niin se näkyy sitten tässä postaustahdissakin. S lähti maanantaina meiltä, minkä jälkeen miulla on taas pitkästä aikaa ollu muitakin hommia kuin "pyykkään tässä huonon omatuntoni pois" tai "tyhjennänpä tässä tiskikoneen aikani kuluksi" -juttuja :D Ei kyllä sillä, että tällä viikollakaan työmäärä olisi ollut mitenkään päätähuimaava, kun myös M on kuskaillut poikia eikä nuo hommat oo ollu siis kokonaan miun vastuulla.

Oho, vähän huti!

Toissailtana tein jotain sellasta, mitä en oo koskaan aiemmin tehny ite - värjäsin hiukseni! Entinen järkyttävä kolmen värin (juurikasvu, edellinen väri ja sitä edellinen väri) yhdistelmä alkoi ällöttää ihan lopullisesti. Ei siis muuta kuin Pricelineen ja hiusväriosastolle, sieltä kotiin ja väri päähän. Siitä huolimatta, että ammattilainen olisi epäilemättä saanut slaagin värjäysoperaatiotani seuratessa, olen lopputulokseen hyvinkin tyytyväinen. Ainut vain, että miksi se "pearl white" tarttuu aina parhaiten latvoihin eikä samalla lailla kauttaaltaan kaikkiin hiuksiin?! No mutta onphan nyt sen näköiset hiukset, ettei tarvii jokaisella peiliinvilkaisulla niitä hävetä. Vähän jopa mietin kampaajalle menoa, mutta päätin sitten suosiolla tehdä sen vasta Suomeen palattuani. Nimittäin Suomessa käyn kampaajalla pari-kolme kertaa sillä hinnalla, minkä maksaisin yhdestä leikkuusta ja väristä täällä...

Ja nyt toiseen suuntaan huti!

Eilen oli M:n synttärit ja illalla mentiin ravintolaan dinnerille. Meillä vierähtikin muutama tunti, kun ravintolassa oli Trivia Night ja osallistuttiin siihen. Olin kyllä huippuvahvistus meijän joukkueelle, tiesinhän vastauksen jopa yhteen kysymykseen 45:stä! Ei varmaan enää edes tarvii mainita, ettei voitettu (ei vaikka yritettiin anoa synttäribonuspisteitä)?! :D  Täällä siis järkätään noita tuollasia Trivia Nighteja monissa ravintoloissa yleensä kerran viikossa. Palkintoina on ihan kivoja lahjakortteja kyseiseen ravintolaan, esimerkiksi eilen voittajat saivat 100$, toiseksi tulleet 50$ ja kolmanneksi sijoittuneet 20$ voucherit. Kyllähän noilla jo mahansa saa täyteen!


Ja kun viimein osuu niin sitten ylivalottuu. Tää on niin tätä!

Muuten viikko onkin mennyt normaalia kaavaa, mikä tarkottaa miun kohdalla siis just tuota poikien kuskausta, kokkailua ja urheilua. Niin ja tänään meille tuli akvaario, "jee". Niin ja kohta meille tulee myös kilpikonnia, "jee". Laskekaa yhteen yksi plus yksi PLUS se, että miulla on menny hermot tuohon meijän koiraan jo aikoja sitten, niin varmaan ymmärtänette miten jeejee tää juttu tosiaan miun mielestä on. Onneks nuo uudet tulokkaat on suhteellisen helppoja hoidettavia, mutta voin vain kuvitella mikä riemu repeää kun Wombat keksii ne ja viettää tulevat yöt entistä kovemmin haukkuen. No eipä oo sitten haukkumassa ainakaan miun huoneessa enää!

ps. Miulla on tällä hetkellä monia Fb-viestejä rästissä. Se ei tarkota, että oisin unohtanu teijät kaverit, vaan haluun kirjottaa teille silleen et on tarpeeksi aikaa ja pystyn keskittymään kirjottamiseen enkä niin, että viestit on sisällöltään tyyliin: "Moimitäkuuluusorinytonpakkomennäkirjotellaan!" Ootte kaikki rakkaita! <3

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Borta bra men hemma bäst

Sen jälkeen kun torstaina varasin nuo paluuliput Suomeen, tuntuu että ajatus näistä jäljellä olevista KAHDESTA (siis kah-des-ta, oikeastaan tänään jo pari päivää vajaasta) aussikuukaudesta on konkretisoitunut entisestään. Oon nyt näiden muutamien päivien aikana pyöritellyt päässäni erityisesti sitä, että mitä kaikkea sitä onkaan tullut oikein kovasti kaivattua Suomesta täällä olemieni kohta seitsemän kuukauden aikana. Perhe, ystävät, kaverit, läheiset sukulaiset ja koti ovat niin ilmeisiä kaipauksenkohteitani, ettei ne nyt oo tässä listattuna. Teille listauksen sijaan iso sydän!

KOTI <3

Annalla on ikävä muun muassa:

  • omaa sänkyä
  • pianoa
  • ristikkolehtiä (KIITOS äitille, että oon saanu niitä tännekin asti!)
  • Kesoa, puutarhamarjajugurttia, itsepoimittuja ja -pakastettuja marjoja, superfoodeja, Polar 5% -juustoa
  • punaista fleecea ja harmaita housuja (kaikki ketkä tietää mitä tarkotan, niin naurakaa vain ihan vapaasti! :D)
  • (savu)saunaa ja kesäistä järvenrantamaisemaa
  • sitä, että joku halaa tai vaikka hieroo hartioita - sitä että joku ylipäänsä koskettaa
  • sitä, että asiat tapahtuu ajallaan
  • halvempaa hintatasoa ihan joka asiassa
  • parempaa ilmanlaatua
  • fiksumpia ihmisiä
  • omaa murretta (joo, vaikka kirjottaessa "mie ja sie" ei tuota mitään hankaluuksia, niin miun puhetapa on muuttunut täällä niin pahasti "mä ja sä" -suuntaan, että ei tässä melkein meinaa omaa puhettaan enää tuntea! Ei hyvä!)
  • suomalaisia aikakauslehtiä
  • asiointia suomen kielellä ja ylipäänsä sitä, että voi toimia kokoaikaisesti omalla äidinkielellään
  • homeettomia taloja
  • leivinuunia
  • "viherpiipertämistä", eli luonnossa kuljeskelua ja esim. nokkosten keräystä ja kuivatusta
  • sitä, että voin soittaa kavereille ihan milloin vain miettimättä aikaeroa tai sumplimatta Skype-treffejä tietylle päivälle tiettyyn kellonaikaan
  • sitä, että käydään kurvailemassa Dixillä Henryn ja Inkan kanssa Papinniemen sivuteillä
  • oman kodin ominaistuoksua
  • Syrjäsalmentien ja Hiekanpään lenkkiä
  • sosiaaliturvajärjestelmää
  • saunatakkia
  • Karhua (no KYLLÄ! :D)
  • hiihtämistä
  • okei, ihan pikkusen sitä luntakin...
  • kokkaamista kera runsaiden mausteiden ja mitä ihmeellisempien variaatioiden (voin kertoa vaikka huomenna enemmän esim. tämän illan ruokaepisodista vA:n kanssa niin sitten viimeistään ymmärrätte!)
  • jätteidenlajittelua
  • kaikkien suomalaisten sanontojen viljelyä (kaikkia niitä kun ei vain pysty kääntämään enkuks niin helposti!)
  • sitä, että taloissa on ainakin suht puhtaat lattiat, kun sisällä ei kuljeta kengät jalassa

Kirjoittelin tuohon noita juttuja ylös ihan sitä mukaa kuin ne tulivat mieleeni, siksi lista ei noudata mitään tiettyä logiikkaa kuten huomaatte... Niin ja varmasti ainakin puolet asioista unohtui ja siksipä pidätän oikeuden jatkaa tätä listaa milloin tahansa! ;)

Ja ettei kenellekään jää väärää käsitystä, niin viihdyn täällä Ausseissa paremmin kuin hyvin! :) Joitakin kotona ihan itsestäänselviä asioita vain oppii arvostamaan ihan uudella tavalla kun viettää pitemmän aikaa ulkomailla. Mutta maassa maan tavalla, ja tiesinhän jo tänne lähtiessänikin ettei täällä kaikki toimi samallalailla kuin Suomessa :)

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Penalty Notice

Oih, onpa ihanaa vain istahtaa alas ja olla tekemättä yhtään mitään! :) Kun nyt viimisen viikon ajan oon ollu menossa joka päivä, niin eilisillakskaan en jaksanu kehitellä mitään muuta ohjelmaa kuin Satuhäiden kattomisen Areenalta. Luojan kiitos se näkyy täällä, Suomi-viihdettä parhaimmillaan! ;) Paitsi mainittakoon tähän samaan hengenvetoon, että eilinen jakso kyllä oli aika tylsä siihen verrattuna, minkälaista myötähäpeän ja komedian sekoitusta tään tuotantokauden aiemmat jaksot ovat olleet.. Tiinalle jo eilen kirjottelinkin, että tuntuu hassulta kun on ensimmäistä kertaa pitkän ajan jälkeen sellanen olo, että ihana kun on vain omaa aikaa! Vielä muutama viikko sitten tällanen tilanne vain ahdisti kun tuntu siltä, ettei muuta ollutkaan kuin sitä omaa aikaa. Nyt kun oon saanu sosiaaliseen elämäänikin lisää sisältöä niin osaa ihan eri tavalla nauttia näistä omista hetkistäkin :)

Tänä aamuna heräsinkin sitten jo hyvissä ajoin ja suuntasin salille pumppiin ja combatiin. En tiiä tuleeko Aussit vähän myöhässä vai mikä juttu tää on, kun uusi combat oli täällä vasta tänään ensimmäistä kertaa ohjelmassa? Ihan kivalta se kyllä vaikutti, totta kai vaati muutaman treenikerran ennen kuin kaikki askeleet ja hooksit sun muut alkavat mennä kohdalleen. Illaksi ei ole mitään suuria suunnitelmia, oikeesti joskus ihan vaikka ristikoiden täyttäminen (KIITOS äiti!!) ja blogien lueskelu on sitä parhainta rentoutumista :)

Joko arvaatte, mistä kerron seuraavaksi?! ;D

Mutta muistattekos, kun olen jo aiemmin tuuminut olevani täällä ihan selvästi kaikkien asennusmiesten ihannetyttö? ;) Sama meno sai eilen jatkoa, mutta nyt pääsin jo ihan virkavallan suosioonkin! Postin mukana nimittäin tulla napsahti 90 dollarin ylinopeussakot. Tää auppari pisti vähän tuulemaan tuossa marraskuussa, kun kuskasi nA:ta tennisturnaukseen ;D No ei vaan, älkää saako miusta ihan väärää kuvaa - ylinopeutta oli vain 10km/h (vaikka totta kai siinäkin jokainen ylinopeuskilometri liikaa!) ja ihan puolustuksekseni voin sanoa, että ajan täällä ihan älyttömän varovaisesti ihan jo senkin takia, että yleensä miulla on lapsia kyydissä ja muutenkin tää liikenne on täällä niin erilaista kuin Suomessa. Saa kyllä olla kaikki aistit valppaana, kun noilla highwayllakin pistää menemään - taajamien keskustoista puhumattakaan. Veikkaan, että vaikka Helsingissä ajaminen ei tuota miulle näitten aussikilometrien jälkeen mitään vaivaa..


Itse asiassa osasin odottaakin tuota sakkoa, koska siitä tuli ilmoitus jo tammikuun alussa. Luulin kuitenkin, että ne ois jo unohtanu tuon, kun mitään ei kuulunu - turha toivo. Onko muuten miten väärin, että kun tulee postia niinkin kivan kuulosesta osoitteesta kuin "Strawberry Hills", niin sitten se kirje onkin sisällöltään tuollainen vähän vähemmän kiva? Ja onko miten väärin, etten edes saanut sen nopeuskameran ikuistamaa omakuvaani muistoksi täältä? Höh.


Nyt tämä poliisinkin ihannetyttö toivottaa teille kaikille oikein keväistä viikonloppua! ;)

torstai 17. maaliskuuta 2011

Paluulippu, paluulippu, mulla Suomeen paluulippu oo-oo-oo-on...

Nyt on paluuliput Suomeen varattu! :) Helsinki-Vantaalla olisi tarkoitus olla 20.5 klo 20.05, mikäli lennot ovat aikataulussaan. Hassu sattuma muuten tuossa kellonajassa ja päivämäärässä, mitä en itsekään tajunnut kuin vasta lippujen ostamisen jälkeen :D Tuossa just nopeasti laskeskelin, että tj on aika tarkalleen 63 kokonaista päivää Ausseissa! Ehkä en edes aloita taas sitä kummastelua, että miten tää aika onkaan kulunut niin nopeasti..

Mutta jos mennään tähän nykyhetkeen, tai oikeammin eiliseen, niin oli kyllä taas ihan mahtavin ilta :) Hyppäsin viiden maissa junaan ja otin suunnakseni North Sydneyn, missä tapasimme Sanelman kanssa. Meillä oli tarkoitus etsiä jok kiva dinner-paikka siitä aseman läheltä, mutta pienen kiertelyn jälkeen päädyttiin kuitenkin Milsons Pointiin reilun kilometrin kävelymatkan päähän IHANAAN thaimaalaiseen ravintolaan. Huomatkaa siis, miten tää meidän thaikkuteema jatkuu edelleen ;) Pitää kyllä sanoa, että thaimaalainen ruoka voittaa mennen tullen ne sikäläiset "makeiset", joita päästiin sunnuntaina maistelemaan :D


Istuskeliin ravintolassa hyvä tovi, ja aika kului kuin siivillä :) On ollut tosi iso onni tutustua Sanelmaan, tuntuu että ollaan jotenkin niin samalla aaltopituudella eikä yhtään tarvii miettiä et voinkohan sanoa sitä tai tätä :) Sen lisäks kun vielä ruoka oli tosi maukasta, niin ilta oli kyllä kaikinpuolin onnistunut! Ainut vain, että dinnerin jälkeen vyöryttiin sitten mahat täynnä rankkasateeseen, ilman sateenvarjoja totta kai. Yritettiin kulkea mahdollisimman paljon kaikkien katosten ja puiden alla, mutta se taisi olla ihan yhtä tyhjän kanssa. Onneksi Milsons Pointin juna-asemalla oli töissä ystävällinen mies, joka antoi miun käyttää Chatswoodista North Sydneyyn ostamaani return-ticketia jo tuolta asemalta. Ei paljoa olisi innostanut enää siinä sateessa taivaltaa. Soittelin junasta M:lle ja onneksi sain häneltä kyydin Chatswoodista kotiin, koska sade jatkui täälläkin vähintään yhtä rankkana. Kiva tää aussien syksy, etenkin kun päivällä oli niin aurinkoista ja helteistä ettei olisi millään voinut kuvitella illalla satavan!

Siinä joku jo juoksee karkuun tummia pilviä
 Nyt kun poikien isä S on täällä, niin miulla ei oo juurikaan mitään hommia kotona (okei, oon kyllä kokannut ja pyörittänyt pari koneellista pyykkiä, mutta sitä nyt tekisin vaikka omassa kodissanikin joka tapauksessa). Esimerkiksi vasta tänään hain pojat koulusta ekaa kertaa koko viikkoon, on tää miun työnteko niiiiiiin raskasta! ;)

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Ostoksilla

Oon ollut jo pitkään vailla kunnon treenitoppeja ja niin ollen lenkkeillyt ja käynyt salilla joissain vanhemmissa perusteeppareissa. Miulle käy aina niin, että kun ostan jonkun uuden vaatteen ”urheiluvaatteeks”, niin loppujen lopuksi se päätyykin ihan normaalikäyttöön. En vain yksinkertaisesti raaski antaa uusien vaatteiden ruveta haisemaan heti hielle, olipa ne tarkoitettu urheiluun tai ei :D

Tänään jäin attackin ja pilateksen jälkeen hengailemaan Chatswoodiin tarkoituksenani käydä hakemassa Targetista niiden mainoksesta bongaamiani alessa olevia alusvaatteita. No niin, tarviiko enää edes kertoa mitä tapahtui?! ;) Arvasitte ihan oikein, kyllähän sieltä luonnollisesti jotain muutakin tarttui mukaan. Myös urheiluvaateosastolla oli nimittäin alet ja tiesin, että aikani oli koittanut! Löysin pari ihanaa toppia, joihin ihastuin heti. Nyt ajattelin kyllä kylmänviileästi ottaa nuo pelkästään urheilukäyttöön, koska topit olivat hinnaltaankin tosi edullisia. Tai oikeastaan ihan tosi tosi edullisia, koska kummankin paidan hintalapuissa koreili yhdeksän dollaria, mutta kassalla paljastunut todellinen hinta, 3,88$ per toppi, sai miut melkein haukkomaan henkeäni! Ilmeisesti tää aussien hintataso osaa yllättää joskus positiivisestikin!




Tämä pinkki toppi oli rakkautta ensisilmäyksellä. Ylhäältä napakka, keskeltä vähän väljempi ja helmassa menee tuollainen kivasti ryhtiä tuova resori. ”Timanttinapit” on myös kiva yksityiskohta. Ja se 3,88$ hinta yhdistettynä tähän kaikkeen - ei paha!



Tähän toppiin en rakastunut yhtä palavasti kuin tuohon pinkkiin, mutta treenatessa tämäkin menee kyllä. Vielä vähän ennen kassaa mietin, otanko vai jätänkö. Tosin silloin, kun kassa näytti tämänkin hinnaksi tuon samaisen vajaat neljä dollaria niin olin vain tyytyväinen, että otin!

Näiden treenitoppien lisäksi mukaani lähti myös ne rintsikat, joita siis alun perin lähdin ostamaankin :D Niitä en nyt tähän kuvannut, kun jokainen varmasti tietää miltä valkoiset rintaliivit näyttää.. Ainiin ja kävinhän mie vielä yhden ”dollar shopin” (vähän niin kuin aikanaan Euroihme Suomessa) loppuunmyynnissä, kun jo entuudestaankin halvoista hinnoista sai vielä 30% alennusta. Ihme kyllä en sortunut muuhun krääsään kuin niskatyynyyn. 1,75$ ei ollut mielestäni paha sijoitus siihen nähden, että paluulentoni Suomeen kestää kaikkiaan yli vuorokauden, ja Helsinki-Vantaalle laskeutuessa ois kivempi olla vähän vähemmän niskavammainen kuin Sydneyyn saapuessani..


Shoppailun jälkeen vielä jättikokoinen (näyttää tuossa kuvassa muuten aika säälittävältä todelliseen kokoonsa verrattuna!) takeaway-salaatti Fruitezysta (PARAS kauppa täällä: täynnä hedelmiä, vihanneksia, kasviksia, pähkinöitä, luomutuotteita jne.) ja päivän Sydney Morning Herald rauhallisen food courtin nurkkapöydässä. Life is good!

ps. Kuka on keksinyt niin tyhmän säännön, että Fitness Firstin platinum-saleille pitää maksaa seitsemän dollarin lisämaksu, jos sinne haluaisi mennä normaalilla FF:n jäsenkortilla?! Kiitos tämän, miun ja Henriikan täänpäiväset treffit jäi harmittavan tyngäksi!

Ja kivempi peeäs: miun blogilla on taas kolme uutta lukijaa, jee!! Tervetuloa teillekin! :)

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Parhautta!

Ihan niin kuin uumoilinkin tuon eilisen postaukseni lopussa, niin viikonloppu jatkui kyllä loppuun asti ihan yhtä parhaana! :) Alkuiltapäivästä tosiaan suuntasin cityyn ja treffasin Sanelman missäs muuallakaan kuin Town Hallilla ja Queen Victoria -patsaan edessä. Niin legendaarinen paikka! Puheenpulpatus alkoi heti ja olo oli ihan sellanen, että ois tavannut jonkun vanhan kaverin vaikka todellisuudessa nähtiin eilen ekaa kertaa ikinä :) Miusta on aina yhtä kiva fiilis tavata tuollasia ihmisiä, joiden kanssa synkkaa heti alusta asti eikä tule sellainen olo et nyt on pakko keksiä tikusta asiaa ettei tää painostava hiljaisuus jatku enää toista ikuisuutta..

Mietittiin Town Hallin edessä hetki et mitä tehtäis ja päädyttiinkin sitten ottamaan suunnaksi Darling Harbour. Siellä oli parhaillaan menossa jotkut Thailand-festarit niin käytiin kiertelemässä tuolla alueella. Koettiin myös ihan uudenlaisia makuelämyksiä, kun yhdessä kojussa tarjottiin maistiaisia thaimaalaisista "makeisista" (note to self: thaimaalaiset saattaa käsittää makeiset myös suolaisina tai chilisinä näin pari esimerkkiä mainitakseni). Vaikka kummatkin Sanelman kanssa todettiin thaikkuruaan olevan tosi hyvää niin noihin tykästyminen vaatisi ehkä vielä pientä totuttelua ;)



Sinänsä tuo festarialue oli tosi pieni ja nopeasti kierretty - eikä siellä juuri mitään näkemistä ollut. Käytiin hakemassa juomista ja jäätiin istuskelemaan Darling Harbouriin, kun oli niin upean aurinkoinen ilma :) Pari hassua pilvenhahtuvaa taivaalla ja lämpöä reilusti se 30 astetta. Tuohon kun lisää vielä mitä mahtavimman seuran, niin eipä kyllä taas löytynyt paljon valittamisen aihetta! Tuntui, että aika kului ihan hujauksessa, ja mietittiinkin Sanelman kanssa, että mennään dinnerille tässä ihan pikapuoliin niin saadaan jatkettua juttua!


Citysta tullessani poikkesin vielä salille ja kotiintultuani olin kyllä aika rätti pitkän, mutta ihanan, päivän jälkeen. M ilmoitti, että pojat on ainakin vielä yhden yön Bathurstissa, joten sain kunnon pidennetyn viikonlopun vielä kaiken kruunuksi! Niin ja vähän aikaa sitten sain kuulla, että nA on pelannut niin hyvin, että tuo niiden reissu saattaa jatkua vielä huomiseen asti! Täähän on jo aika luksusta miulle! :D


Maisemia eiliseltä kotimatkalta. Taivas enteilikin jo tämän päivän pilvisyyttä.

Loppuun vielä pari muuta juttua! Ensinnäkin Henrylle ja Inkalle erityisterkut ja -tsempit tänään alkaviin ylioppilaskokeisiin! Kirjotelkaahan hyvin niin kesäkuun alussa sitten juhlitaan! ;) Ja toinen juttu: huomasin äsken, että tuohon sivupalkkiin on ilmestynyt kaks uutta lukijaa! Huraa, huraa! Ihan mielettömän kiva homma ja toivottavasti viihdytte mun blogin parissa! :) Tervetuloa!

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Dinnerillä

Ah miten ihana viikonloppu meneillään! Poikien isä S tuli perjantaina meille ja melkein samantien he lähtivätkin Bathurstiin, missä pojilla on koko viikonlopun kestävä tennisturnaus. Myös M lähti miesystävänsä G:n luokse perjantaina ja otti vielä koiramme Wombatinkin mukaan. Eli mitä tästä kaikesta seurasikaan? Tyhjä talo ja ihana oma rauha koko viikonlopuksi! :) Tää on niin parasta! Muutenkin viikonloppu on ollut tähän asti ihan huippu ja tulee varmasti sellaisena vielä jatkumaankin, niin huomaan kyllä taas ajattelevani, että mikäpä tässä on ollessa..

Eilinen päivä meni muunmuassa poolilla loikoillen, salilla hikoillen ja illaksi olin saanut dinnerkutsun naapureille. Tuo viimeiseksi mainittu kyllä kruunasi koko upean päivän! Nellyn kaveri Maya oli naapureilla kylässä ja tytöt toimivatkin "tarjoilijoina" koko illan. Alku-, pää- ja jälkiruokien välillä tytöt huilasivat ja katsoivat telkkaria, jolloin meillä oli Jon (Nellyn äiti) ja Shaunin (Nellyn isä) kanssa ihan tosi hyviä keskusteluja :) Oli ihan erilainen, sanoisinko jopa että mukavampikin, fiilis olla heillä kylässä yksin kuin M:n ja poikien kanssa.Oli jotenkin niin rentouttavaa istua kynttilän valossa hyvän taustamusiikin soidessa ja jutella. Taisi olla parhaimmat keskustelut sitten äitin ja Kyöstin lähdettyä täältä! Jotenkin oli sellainen olo, että pystyin kertomaan heille omista asioistani ja he oikeasti kuuntelivat mitä miulla oli sanottavanani. Sen lisäksi kuulin myös paljon sellaisia juttuja heidän elämästään, mistä en aiemmin tiennytkään. Jo ja Shaun ovat hyvin nuorekkaita, mikä varmasti vielä lisäsi tuota vuorovaikutuksen helppoutta. Tuntui, että oltiin kaikki niin läsnä siinä tilanteessa eikä kenelläkään ollut kiire minnekään - se on oikeesti ihan poikkeus täällä! Yleensä ihmiset on koko ajan menossa sinnetännetuonne ja keskustelut ovat sitä samaa tasoa olevaa small talkia. Rakastan tuollaisia eilisiltaisen kaltaisia syvällisiä keskusteluja ja oli ihana päästä käymään niitä ihan kasvokkain. (Ei sillä, ettenkö rakastaisi myös ihanan pitkiä Facebook-inboxailuja, kaverit! <3)


Ja mitä menuun tulee, niin tuo miun viemiseksi tekemäni hedelmälautanen kyllä kalpenee kaikkien niiden tarjoilujen rinnalla, mitä pöydässä oli. Niin ja oliko ehkä illan isoin fail, etten ottanut kameraa mukaan?! Olisi nimittäin ollut ehkä vähän herkullisempaa kuvittaa tämä postaus alkupalaksi tarjotuilla kingprawanseilla ja ostereilla sitruunalohkon kera, pääruokana olleella höyrytetyllä lohella ja avocadosalaatilla ja jälkiruokana olleilla kevyesti karamellisoiduilla luumuilla ja vaniljajäätelöllä. Nyt pitää vain tyytyä kuvaan noista miun hedelmistä, vaikka ihan hyviltä nekin maistuivat jälkiruokapöytään nostettuina! :) Mutta niin, ei varmaan tarvitse enää erikseen mainita että ruoka oli ihan mielettömän hyvää! Jo oli niin huippu, kun se sano et otettiin siut huomioon näissä tarjoiluissa, kun tiedetään että tykkäät syödä terveellisesti.

Eilisillasta pitää mainita vielä yks juttu, joka myös teki miut tosi onnelliseks! :) Jo kertoi, että ne oli ollu Nellyn koululla rehtorin haastattelussa (täällä järkätään sellasia noin kerran vuodessa ja niihin osallistuu oppilaan lisäksi tämän vanhemmat ja koulun rehtori). He olivat jutelleet kaikkea ja sitten rehtori oli pyytänyt Nellya kertomaan kavereistaan. Ensimmäisenä hän oli kuulemma maininnut naapurissa asuvasta Annasta, "joka on yksi parhaista ystävistäni ja jonka kanssa on kivaa viettää aikaa ja pelata Unoa!" :) Voisinko olla otetumpi! Kuten oon jo aiemminkin maininnut, niin Nellya ja niiden perhettä tulee varmasti eniten ikävä Suomeen palattuani.

Jos viikonloppu on ollut jo tähän asti mahtava, niin ei se ainakaan yhtään huonompana tule jatkumaan! Nyt vielä loikoilen sängyssä läppäri sylissäni, mutta parin tunnin kuluttua pakkaan kimpsut ja kampsut ja suuntaan pitkästä aikaa cityyn. Tapaan siellä suomalaisen Sanelman, jonka kanssa ei ollakaan yritetty toteuttaa näitä treffejä sen pitempään kuin kohta puolisen vuotta ;) Treenikamat lähtee messiin ja citystä tulen illalla kotiin Chatswoodin ja bodycombatin sekä joogan kautta.

Viime sunnuntaisen postaukseni jälkeen miulla on ollu ihan älytön draivi päällä joka päivä, sain nimittäin sen tekstin kirjoittamisesta ja kaikesta saamastani palautteesta niin paljon voimia! Mie rakastan miun elämää! :) <3

torstai 10. maaliskuuta 2011

Ylläreitä

Olen saanut viimepäivien aikana pari kivaa ylläriä:

Kiva vessanpeilikuva taas, mutku ei oo muutakaan vaihtoehtoo!

M oli ollut shoppailemassa ja kun tultiin koulusta kotiin poikien kanssa, niin: ”Tässä on sulle Anna pieni lahja!” :) Paperikassista ilmestyi tällainen Sydney-huppari, johon olen jo kerennyt muodostamaan aika lämpimän rakkaussuhteen. Kiva, ettei tuo ole mikään perus turistihuppari, hyvä että aluksi edes tajusin tuota rinnassa olevaa Sydney-tekstiä :D Huppareita tarviin aina, kun pukeutumiseni noudattaa aika pitkälti tuollaista ihanan rentoa linjaa. Nimimerkillä en ole käyttänyt täällä juuri muita vaatteita kuin huppareita ja rentoja kotihousuja viileämmillä ilmoilla ja shortseja ja toppeja helteellä.


Toisen yllärin sain toissailtana, sopivasti Naistenpäivänä ;) Naapurin Nelly ilmestyi meille ja ojensi tuollaisen söpön muffinsin! Siinä lukee kuulemma sen takia ”Ann”, kun se ei ollut saanut enää viimeistä a:ta mahtumaan mukaan :D

Ihania ja piristäviä pikkujuttuja! :)

tiistai 8. maaliskuuta 2011

neuLash

Kiitos kaikille edellistä postausta kommentoineille, olettepa sitten kommentoineet täällä, Facebookissa tai ihan mitä kautta vaan! :) Palautetta otan edelleen vastaan ja saan ilmoituksen sähköpostitse kaikista blogiini tulleista kommenteista, joten kommentoittepa mitä tekstiä tahansa niin sanaisenne ei jää huomaamatta! On muuten ollut kiva huomata, että myös blogini "hiljaiset" lukijat ovat jättäneet yhä useammin jotain viestiä kommenttiboksin puolelle. Se piristää ja antaa huimasti lisäintoa tähän blogitouhuun!

Mutta sitten itse tämän päivityksen pääpointtiin: tein reilu pari viikkoa sitten elämäni ensimmäisen eBay-ostokseni, kun klikkasin ostoskoriin neuLash-ripsiseerumin. neuLash on siis tuote, joka ravitsee ripsiä ja sitä käyttämällä täytyisi siis saada "luonnolliset ripsienpidennykset". Tuotteen omilla kotisivuilla sanotaan muunmuassa näin:

"neuLash on silmäripsiä vahvistava innovatiivinen seerumi, joka tekee ripsistä luonnollisen hyväkuntoiset. Päivittäin käytettynä tuote antaa uskomattomia tuloksia jo 4 viikossa."

"Seerumi suojaa ripsiä kulumiselta ja tekee niistä vahvat ja hyväkuntoiset. neuLash sisältää ripsien tarvitsemia proteiineja ja vitamiineja sekä pehmentäviä ja uudistavia ainesosia, jotka yhdessä vahvistavat ripsiä ja edistävät uusien ripsien kasvua. Samalla ripsien kiilto ja elastisuus paranevat. Ripsiä ravitseva hoito vahvistaa ohuita, hauraita ja lyhyitä ripsiä näkyvästi jo 30 päivässä."



Sen lisäksi, että tämä oli ensimmäinen eBay-ostokseni, oli tämä myös tähänastisesti kallein sijoitukseni mihinkään kosmetiikkatuotteeseen. Reilu 100 euroa (kiitos eBayn hiukan tuotteen omaa nettikauppaa halvemman hinnan!) tuollaisesta pikkuputkilosta tuntui kyllä aika suolaiselta, mutta... Miettikääpä miten paljon kalliimaksi tulisi ottaa normaalit ripsienpidennkset ja huoltaa niitä säännöllisesti muutaman viikon välein. neuLashin luvataan kestävän puolisen vuotta ja sitä tarvitsee vain laittaa joka ilta ripsientyveen eyelinerin lailla. Eli siis toisin sanoen vahvistakaa uskoani siitä, etten tehnyt ihan tyhmiä kauppoja ;)

Äitini kerkesikin jo omat skeptiset mielipiteensä esittää, mutta en kyllä olisi tuollaista summaa laittanut mihinkään kosmetiikkaan ellen olisi lukenut siitä pelkästään tyytyväisiä käyttäjäkokemuksia. Jos aika tarkalla googlauksella löysin vain yhden tuotteeseen pettyneen ihmisen, niin ei kai tuo ihan fuskausta voi olla?! Myös esimerkiksi eri blogeista näkemäni ennen ja jälkeen -kuvat olivat niin vakuuttavia, että jos tuollaiset ihanan pitkät räpsyttimet saan itsellenikin ilman ripsienpidennystä niin halleluja! Omia kokemuksia tuotteesta sekä ennen ja jälkeen -kuvia on luvassa sikäli mikäli kun jotain tuloksia on nähtävillä! ;)

Onko kenelläkään teistä lukijoista kokemuksia neuLashista ja sen tehokkuudesta?

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Lepo

Nyt kirjoitan asiasta, jonka kanssa pohdin kuuluuko se tänne blogini puolelle ollenkaan vai ei. Kun kyseessä on kuitenkin niin omaa elämääni koskeva juttu ja tarpeeni kirjoittaa on suunnaton, niin päätin ottaa "riskin".

Taustoituksena teille, jotka ette tienneet, niin sairastin syömishäiriötä muutama vuosi sitten. Sen tarkemmin en ala sairauteeni johtaneita syitä puimaan, kuin sanon että anoreksia osaa iskeä tosi salakavalasti ja niin, ettei sairastunut aluksi edes tajua sairastuneensa. Anoreksia on siitä ovela, että se pitää vahvasti otteessaan eikä anna kohteelleensa lupaa myöntää sairauttaan, koska se tietää ettei parantuminen lähde käyntiin mistään muusta kuin sairastuneen omasta tahdosta.

Itselläni anoreksia ilmeni taudinkuvaan tyypillisesti sairaalloisen pieninä ruoka- ja vastaavasti sitäkin suurempina liikuntamäärinä. Anoreksiani takia ohjelmoin päiväni syömisten mukaan ja muistan edelleen, kuinka päiväni alkoivat neljäosapurkillisella maitorahkaa, millä sitten sinnittelin lähes iltaan asti. Siis tämä siinä tapauksessa, että olin kerennyt suorittaa siihen mennessä jokapäiväisen juoksulenkkini. Jos en, niin sitten sinniteltiin vielä myöhempään iltaan. Minulla oli aina tunne, että ruoka täytyi ansaita jollain urheilusuorituksella - en osannut suhtautua siihen enää elimistön välttämättömänä tarpeena ja nautintona. Tai oikeastaan mitä vähemmiksi ruokamäärät kävivät, sitä enemmän nautin jokaisesta suupalasta. Olin niin nälissäni. Mutta tervettähän ruuasta tuolla lailla tai tuon takia nauttiminen ei todellakaan ollut.

Ruuasta tuli viholliseni, vaikka samalla rakastin sitä yli kaiken. Päivät kuluivat ruokablogeja selaillen ja unelmoiden noista kaikista ihanista ruuista, leivonnaisista ja niin edelleen. Olisin niin halunnut valmistaa niitä kaikkia ja tuntea makujen ilotulituksen suussani. Funlightin ja Vichyn yhdistelmä oli alkanut etoa jo pitkä aika sitten. Samalla kuitenkin anoreksian ääni kehui minua, koska pystyin vastustamaan nuo kaikki kiusaukset. Se valoi uskoa, että olen sitä vahvempi, mitä vähemmillä ja vähemmillä kalorimäärillä pystyin päiväni elämään. Jos sitä nyt edes elämiseksi voi kutsua, kun kalmankalpeana kävelin pitkin seiniä, koska minua pyörrytti niin. Se aito, sisin Anna, yritti kuitenkin koko ajan kysyä, että onko se vahvuutta, että antaa tuollaisen mörön ajatusten hallita elämäänsä ja valtaavan siitä koko ajan enemmän ja enemmän tilaa? Valitettavasti olin liian heikko, oma ääneni ei pystynyt laittamaan tarpeeksi hanakasti vastaan anoreksian kaikkivoipaisuudelle.

Sairastuminen nosti liikuntamääriäni ihan järkyttäviin lukemiin. Juoksulenkki päivässä ei tätä nykyä kuulosta edes pahalta, mutta noihin silloisiin, aivan olemattomiin ruokamääriin nähden se oli aivan liikaa. Taas anoreksia alkoi kehua minua, kun entisestä sohvaperunasta (ihan oikeasti, nuorempana en harrastanut ollenkaan liikuntaa) oli tullut varsinainen himoliikkuja. Sykemittari ranteessani ja kroppani valittaessa jokaista ottamaani askelta juoksin päivittäin pakkolenkkini, satoi tai paistoi. Eivät olleet harvassa ne kerrat, kun hien lisäksi vaatteeni olivat läpimärät rankkasateesta. Ja kyynelistä. Sateella Oikean Annan oli helppo itkeä pahaa oloaan pois, kun kukaan vastaantulija ei tiennyt kasvoillani olleen muitakin kuin sadepisaroita. Kasvoillani olleet kyyneleet olivat sen Oikean Annan, joka halusi vetää anoreksiaa täysillä turpaan, mutta ei vain ollut tarpeeksi voimakas tekemään sitä.

Anoreksian lujittaessa otettaan huomasin myös kavereideni kaikkoavan ympäriltäni. Itse olin surullinen ja harmissani, mutta anoreksia oli vain tyytyväinen. Se nauroi ivallista nauruaan pääni sisällä, koska nythän asetelmat olivat sille oikein mieluisat; pystyin suunnittelemaan päiväni entistä paremmin ruokailujen ja liikunnan mukaan, kun kuvioissa ei ollut enää ikäviä väliintulijoita jollaisina anoreksia kaikki mahdolliset sosiaaliset tilanteet näki. Kiitos kuuluu teille kaikki kaverini ja ystäväni siitä, että teilläkin on tainnut olla koko ajan tietty luotto siihen, että se Oikea Anna on ollut koko ajan olemassa ja olette hyväksyneet minut takaisin seuraanne. En ole teille katkera, ehkä jopa paremminkin kiitollinen siitä, että ”hylkäsitte” sen anorektisen joukostanne. Tuon tilanteen tajutessaan nimittäin Oikea Anna nosti päätään ja sai lisää taistelutahtoa anoreksiaa vastaan. Oikea Anna tajusi, että eihän kaveriporukan kanssa edes jaksaisi viettää aikaa, kun kropan perustoiminnoillekaan ei riitä energiaa.

Isoimman herätyksen Oikea Anna sai, kun näin isini makaamassa sairaalasängyllään viikkoa ennen kuolemaansa. Tiesin, että jos isi olisi saanut itse vaikuttaa elämänsä kulkuun, ei hän olisi halunnut olla vielä niin nuorena tuossa tilanteessa; tietäen, että kyse oli enää muutamista elinpäivistä. Siinä hetkessä jotenkin tajusin, että jos itselläni on vielä mahdollisuus vaikuttaa oman elämäni kulkuun, niin miksi en sitä tekisi. Tiesin, että jos olisin antanut anoreksialle enää yhtään enempää valtaa, olisin kohta ollut itsekin tuolla samaisella sängyllä letkuruokinnassa.

Anoreksia pystyy ottamaan haltuunsa koko ihmisen sekä psyykkistä että fyysistä puolta myöten. Sen luomat ajatukset ja säännöt iskostuvat sairastuneeseen uskonnon lailla. Anoreksian oma raamattu koostuu ruokien energiapitoisuuksista ja liikunnalla kulutetuista kaloreista ja sen oppeja on noudatettava kirjaimellisesti. Eikä anoreksialle riitä se, että se onnistuu tuhoamaan vain itse sairastuneen elämän. Se vaatii koko ajan lisää uhreja; jos ei välittömiä niin ainakin välillisiä. Kaikista eniten olen pahoillani äitille, isille ja Henrylle. Te kaikki jouduitte kärsimään tuon häpeilemättömän sairauden ja sen minulle aiheuttamien asioiden takia.

Koska anoreksia ei ikipäivänä pyydä keneltäkään anteeksi, on minun itseni tehtävä se. Vaikka olen jo suunnattoman monet anteeksipyynnöt lähimmäisilleni esittänytkin, mikään ei saa takaisin niitä äitini unettomia öitä, jotka hän minusta huolissaan valvoi, ja Henryn kuulemia kuittailuja siitä, miten ”siun sisko on ihan luuranko”. En voi koskaan lakata myöskään ajattelemasta sitä, kuinka paljon sairauteni stressasi isiäni hänen elämänsä loppumetreillä. Harmi, ettei minulla ole enää mahdollisuutta jutella siitäkään asiasta isin kanssa, mutta uskotte varmasti miten usein isille ajatuksia lähettäessäni kiittelen sitä, että hän uskoi viimeiseen päiväänsä asti, että: ”Tiiän, että sie oot miun fiksu tyttö!”. Kiitos isi, se mie todellakin olin (ja noiden sanojen jälkeen vain entistä enemmän) - tuolloin anoreksia vain oli saanut hetkellisen yliotteen tyttärestäsi. Kiitos äiti ja Henry, että tekin uskoitte siihen Oikeaan Annaan ja olitte, ja olette edelleen, valmiita juttelemaan kaikista asioista ja tsemppaamaan, kun sitä tarvitsen.

Tervehtymisen polku on ollut kohdallani melko tasainen ja sujuva. Kaikki lähtee siitä, että itsellä on usko parantumiseen ja oikeasti haluaa sitä. Anoreksia ei kuuntele lääkäreiden tai huolestuneiden läheisten ääniä - eikä helpolla myöskään sairastuneen sisintä. Anoreksian ääni on se kaikista hallitsevin ja sen hiljentämiseksi saa tehdä tosissaan töitä. Itselleni suurin apu parantumiseni varrella on ollut kukas muukaan kuin äitini. Yhdessä olemme kokeneet ne ilonhetket, kun lounaani muuttui sokeroimattomasta mehukeitosta annokseen uunilohta tai kun lähdimme kaupoille sen sijaan, että anoreksia olisi pakottanut minut lenkille. Äitini on jaksanut kanssani myös satunnaiset takapakit, vaikka ilman kyyneleitä tai äänenkorotusta emme aina olekaan selviytyneet. Äitini kanssa olemme kuitenkin koko ajan taistelleet kaksi yhtä vastaan, ja olemme jo voitolla. Näiden(kin) kaikkien kokemusteni pohjalta tuskin kenellekään on epäselvää, miksi arvostan äitiäni niin äärettömän paljon enkä soisi hänelle mitään pahaa.

Tänä päivänä tunnen olevani niin terve kuin juuri tässä hetkessä hetkessä pystyn olemaan. Anoreksia ei kerran iskettyään päästä koskaan sataprosenttisesti otteestaan, mutta sitäkin kovemmin taistelen itse sitä vastaan. Selkärangan olen saanut siltä katkaistua, ja se tarkoittaakin jo melkein kokonaista voittoa tässä kamppailussa. Halutessani voisin lipsahtaa tuon viholliseni puolelle milloin tahansa, koska muistona anoreksia jätti mieleeni ne tavat, joilla ylimääräiset ja myös ne ei-todellakaan-ylimääräiset kilot saa karistettua. Mutta enää en ole anoreksian vietävissä, en edes sitä pikkusormen vertaa, koska tiedän sen vievän perinteisesti ei enempää eikä vähempää kuin sen koko käden. Ja koko kropan. Ja koko ihmisen.

Nykyisin liikun paljon ja olen kiinnostunut terveellisestä ruuasta. Motivaatio vain tulee jostain muusta kuin anoreksian käskystä. En liiku kuluttaakseni mahdollisimman paljon kaloreita, vaan siksi, että saan lisää energiaa eikä oloni tule tukkoiseksi. Bodycombatin nyrkkeilyosiossa kuvittelen eteeni anoreksiapeikon, ja nyt vedän sitä sitten ihan oikeasti turpaan jokaisen sille alistumani hetken edestä. Nyt olen tarpeeksi voimakas. Ruuasta olen kiinnostunut muutenkin kuin sen sisältämien energiapitoisuuksien osalta. Pari esimerkkiä mainitakseni kahvipöydässä jätän useimmiten pullan tai viinerin ottamatta; en sen takia, että se sisältää x kaloria, vaan siksi, että olen huomannut valkoisen viljan olevan epäsopivaa vatsalleni. Karkit olen vaihtanut jo pidemmän aikaa erilaisiin pähkinöihin ja manteleihin, koska saan niistä hyviä rasvoja turhien sokereiden sijaan. Ja pääasia: ne ovat niin hyvän makuisia! Superfoodeista olen erityisen kiinnostunut, koska olen huomannut niiden edesauttavan omaa hyvinvointiani. Nykyisin anoreksia ei enää sanele kuinka paljon vähän saan syödä, vaan tunnen itse milloin kehoni tarvitsee ravintoa.

Miksi kirjoitin tämän tekstin juuri tänään? Sen takia, että hostäitini M sairastui vatsatautiin, mikä muutti tyystin tämän päivän suunnitelmiani. Kun M kysyi päivällä, että veisinkö pojat jalkapallotreeneihin, ensimmäisenä mieleeni tuli, että sitten en pääse itse bodycombatiin ja joogaan. Muutama vuosi sitten anoreksiani olisi kehitellyt vastaavassa tilanteessa jonkin valkoisen valheen, jonka turvin olisin voinut livahtaa kuluttamaan kaloreita. Totta kai tänään Oikeaa Annaa harmitti, etten päässyt treeneihini, mutta kun pystyin olemaan toiselle avuksi niin omat liikuntani saivat nyt väistyä sen tieltä. Tiedättekö, että näinkin pieni asia on anoreksian sairastaneelle hyvin iso juttu. Jos anoreksia olisi vielä valloillaan minussa, se pakottaisi minut nyt lähtemään lenkille tai ainakin kompensoimaan päivän liikkumattomuuttani syömisten vähentämisellä. Minä, Oikea Anna, en kuitenkaan kuuntele sen pirun ääntä vaan tiedän liikkuneeni tällä viikolla ihan tarpeeksi ja suon kropalleni lepopäivän ja herkuttelenkin hieman ilman huonoa omaatuntoa.

Koska minä rakastan niin suunnattoman paljon itseäni, mieltäni ja kehoani, sekä kaikkia lähimmäisiäni, etten halua enää niistä minkään tai kenenkään kärsivän.

Itselleni tämän tekstin kirjoittaminen oli tosi terapeuttista ja toivon, että se avaisi myös teidän lukijoiden silmiä. Älkää syyttäkö anoreksiaan sairastunutta, vaan pyrkikää olemaan hänen tukenaan. Kamppailu on vaikea, mutta jokainen pieni erävoitto tuota kavalaa sairautta vastaan on vähintään yhtä palkitseva. Vaikka anoreksiaa ei pysty ymmärtämään kuin sen itse sairastanut (eikä täysin hänkään), niin omien esimerkkieni kautta haluaisin estää sitä saamasta enää yhtään uutta uhria. Anoreksia ja sen aiheuttamat seuraukset eivät ole todellakaan sen arvoisia, että sille kannattaisi lahjoittaa elämästä hetkeäkään. Älkää epäröikö kirjoittaa kommenttiboksiin, mikäli tämä teksti herätti ajatuksia joita haluaisitte jakaa kanssani :) En olisi pystynyt kirjoittamaan tätä tekstiäkään, mikäli en olisi jo näin pitkällä omassa parantumisprosessissani, ja jokaisesta aiheesta käydystä keskustelusta saan vain lisävoimia anoreksian viimeistenkin rippeiden poiskaristamiseen.

ps. Tuossa alempana vielä vähän kevyempi juttu eilisestä Rihannan keikasta, tsekatkaa toki sekin! :)

Showtime

Rihanna on nyt nähty ja kyllä kannattikin lähteä keikalle! :) Jo itse show kaikkine tuli- yms. efekteineen ja Shut up and drive -biisin aikana lavalle tuodusta autonromusta ja muista härpäkkeistä lähtien oli näkemisen arvoinen. Kuten saattoi odottaa, niin neitokainen (täytti viime viikolla 23 vuotta, vaikka mielestäni vaikuttaa paljon vanhemmalta!) esitti suurimmat hittinsä ja muutaman vähän vähemmällä radiosoitolla olleen kappaleen. Illan avasi Only girl in the world ja pätti Umbrella, jota olin odottanut ehkä kaikista eniten ;) Ihmeekseni Who's that chick -biisiä ei kuultu, mutta ei tarvitse kuin avata radio mikäli sen biisin haluaa korviinsa antautuvan.




Olin konsertissa siis naapurin Nellyn kanssa ja meillä olikin tosi kiva ilta kaikesta odotuksesta huolimatta! Kun lippuja piti olla noutamassa jo 5.30pm ja Rihanna alkoi esiintyä 9.30pm, niin voitte vain kuvitella kuinka monta Uno-matsia kerettiin noiden tunten aikana kahvilan pöydässä pelata ;) Onneksi tajusin just ennen lähtöä ottaa kotoa jotain viihdykettä mukaan! Niille, jotka ei vielä tiedä niin meillä on Nellyn kanssa perinteenä melkein jokailtainen Uno-turnaus meidän ruokapöydän ääressä :D Hyvähän se oli eilenkin perinnettä jatkaa vaikka vähän eri ympäristössä. Meillä oli vieläpä tosi hyvät paikatkin lähellä lavaa, vaikka nuo kuvat kyllä näyttää siltä, että myö ois oltu jossain ihan perimmäisessä nurkassa. Nähtiin sis Rihanna koko ajan tosi hyvin eikä suurentaviin screeneihin päin tarvinnut vilkaistakaan! Miulle tuli tosi hyvä mieli, kun Nelly sanoi monta kertaa illan aikana miten kiva oli, kun pyysin hänet mukaani konserttiin, ja että miten mahtavaa on jakaa ensimmäinen iso konserttikokemus ikinä just miun kanssa :) Mie niin tykään tuosta tytöstä ja veikkaan tiedän, että Nelly tulee olemaan yks niistä ihmisistä, joita miulle tulee eniten ikävä Suomeen palattuani!

Uno! (ps. Melkein alkoi suututtaa tuo, että ranskalais"purkin" kyljessä lukee GoogFood!!!)

Nelly fanitti ihan fiiliksissään! :)

Kaikenkaikkiaan meillä oli siis tosi onnistnut ilta ja fiilis konsertssa oli hyvä. Ainut, missä Rihannalla ois miun mielestä petraamisen varaa on kommunikointi yleisön kanssa. Nyt se jäi jotenkin aika valjuksi. Vaikka ihan lyhyilläkin välispiikeillä tunnelma olisivarmasti noussut vielä entisestäänkin! Niin ja sitten se, että biisit tulivat välillä osittain playbackina oli myös vähän kökköä.

torstai 3. maaliskuuta 2011

Who’s that chick?

Eieiei, eilinen teksti ei millään tavalla kummunnut siitä, että miulla itelläni ois ollut huono päivä! Päin vastoin! :) Tuo aussien tekopirteys on vain sellanen juttu, mikä tiettyyn pisteeseen tullessaan alkas ärsyttää varmaan ainakin jokaista suomalaista. Ainakin kun oon viettäny täällä jo suhteellisen pitkän ajan, niin välillä tulee sellanen olo et voisko nää ihmiset olla täällä edes hetken vaikka sitten niitä jurottajia, jollaisina suomalaiset yleensä mielletään. (En muuten ihan täysin ymmärrä tuota vertausta, koska miun mielestä kaikki suomalaiset ei oo valettu tuosta samasta muotista ja meillä ainakin osataan olla vähän aidompia!)

Mutta sitten itse asiaan: huomenna ei ainakaan oo huono päivä! Nimittäin vihdoinkin on Rihannan konsertin aika! :) En olekaan sitä vielä täällä blogini puolella hehkuttanut, mutta Facebook-kaverini saivat kyllä luonnollisesti tietää siitä heti kun olin ostanu liput :D Meinasin, että kirjoittelen asiasta tänne vasta sunnuntaina konsertin jälkifiiliksissä, mutta kun oon niin innoissani etten meinaa housuissani pysyä niin en malttanut odottaa!

Kuva täältä

Joulukuisesta Linkin Parkin keikasta onkin jo sen verran aikaa, että onhan se jo aikakin ottaa taas suunta kohti Olympic Parkin Acer-areenaa ;) Tällä kertaa esiintyjäkin on enemmän mieleeni, can't wait!

Joka päivä hyvä päivä?

- How are you?
- Good thanks! How are you?
- Gooooooood!

Eikä sitten mitään muita vastausvaihtoehtoja olekaan. Tiedän kyllä, että tuo edellinen sitaatti on täällä vähän sama asia kuin suomalainen "Moi!", ja että australialaisten tapoihin ei kuulu ruveta luettelemaan mieltä painavia murheitaan toisensa tavatessaan. Silti ihan tässä lähiaikoina minnuu itteeni on alkanu ärsyttää tuo et kaikilla "on" aina kaikki ok - vaikka kuulumisia kyselisi ihan joku hyvä tuttavakin. Välillä miusta jopa tuntu siltä, että kertooko nää paikalliset lähimmille ystävilleenkään mikäli joku asia on huonosti? Yleensä nimittäin kuulumiset jatkuvat aina yhtä hyvinä tuon avausrpliikin jälkeenkin. Miun mielestä aussien elämästä puuttuu sellanen tietynlainen aitous!

Kuva täältä
 En nimittäin voi uskoa, että ihmiset olisivat tällä puolella maailmaa niin erilaisia, ettei ne ikinä ajattelis että "V*ttu miten p*ska päivä!"