Lepo

Nyt kirjoitan asiasta, jonka kanssa pohdin kuuluuko se tänne blogini puolelle ollenkaan vai ei. Kun kyseessä on kuitenkin niin omaa elämääni koskeva juttu ja tarpeeni kirjoittaa on suunnaton, niin päätin ottaa "riskin".

Taustoituksena teille, jotka ette tienneet, niin sairastin syömishäiriötä muutama vuosi sitten. Sen tarkemmin en ala sairauteeni johtaneita syitä puimaan, kuin sanon että anoreksia osaa iskeä tosi salakavalasti ja niin, ettei sairastunut aluksi edes tajua sairastuneensa. Anoreksia on siitä ovela, että se pitää vahvasti otteessaan eikä anna kohteelleensa lupaa myöntää sairauttaan, koska se tietää ettei parantuminen lähde käyntiin mistään muusta kuin sairastuneen omasta tahdosta.

Itselläni anoreksia ilmeni taudinkuvaan tyypillisesti sairaalloisen pieninä ruoka- ja vastaavasti sitäkin suurempina liikuntamäärinä. Anoreksiani takia ohjelmoin päiväni syömisten mukaan ja muistan edelleen, kuinka päiväni alkoivat neljäosapurkillisella maitorahkaa, millä sitten sinnittelin lähes iltaan asti. Siis tämä siinä tapauksessa, että olin kerennyt suorittaa siihen mennessä jokapäiväisen juoksulenkkini. Jos en, niin sitten sinniteltiin vielä myöhempään iltaan. Minulla oli aina tunne, että ruoka täytyi ansaita jollain urheilusuorituksella - en osannut suhtautua siihen enää elimistön välttämättömänä tarpeena ja nautintona. Tai oikeastaan mitä vähemmiksi ruokamäärät kävivät, sitä enemmän nautin jokaisesta suupalasta. Olin niin nälissäni. Mutta tervettähän ruuasta tuolla lailla tai tuon takia nauttiminen ei todellakaan ollut.

Ruuasta tuli viholliseni, vaikka samalla rakastin sitä yli kaiken. Päivät kuluivat ruokablogeja selaillen ja unelmoiden noista kaikista ihanista ruuista, leivonnaisista ja niin edelleen. Olisin niin halunnut valmistaa niitä kaikkia ja tuntea makujen ilotulituksen suussani. Funlightin ja Vichyn yhdistelmä oli alkanut etoa jo pitkä aika sitten. Samalla kuitenkin anoreksian ääni kehui minua, koska pystyin vastustamaan nuo kaikki kiusaukset. Se valoi uskoa, että olen sitä vahvempi, mitä vähemmillä ja vähemmillä kalorimäärillä pystyin päiväni elämään. Jos sitä nyt edes elämiseksi voi kutsua, kun kalmankalpeana kävelin pitkin seiniä, koska minua pyörrytti niin. Se aito, sisin Anna, yritti kuitenkin koko ajan kysyä, että onko se vahvuutta, että antaa tuollaisen mörön ajatusten hallita elämäänsä ja valtaavan siitä koko ajan enemmän ja enemmän tilaa? Valitettavasti olin liian heikko, oma ääneni ei pystynyt laittamaan tarpeeksi hanakasti vastaan anoreksian kaikkivoipaisuudelle.

Sairastuminen nosti liikuntamääriäni ihan järkyttäviin lukemiin. Juoksulenkki päivässä ei tätä nykyä kuulosta edes pahalta, mutta noihin silloisiin, aivan olemattomiin ruokamääriin nähden se oli aivan liikaa. Taas anoreksia alkoi kehua minua, kun entisestä sohvaperunasta (ihan oikeasti, nuorempana en harrastanut ollenkaan liikuntaa) oli tullut varsinainen himoliikkuja. Sykemittari ranteessani ja kroppani valittaessa jokaista ottamaani askelta juoksin päivittäin pakkolenkkini, satoi tai paistoi. Eivät olleet harvassa ne kerrat, kun hien lisäksi vaatteeni olivat läpimärät rankkasateesta. Ja kyynelistä. Sateella Oikean Annan oli helppo itkeä pahaa oloaan pois, kun kukaan vastaantulija ei tiennyt kasvoillani olleen muitakin kuin sadepisaroita. Kasvoillani olleet kyyneleet olivat sen Oikean Annan, joka halusi vetää anoreksiaa täysillä turpaan, mutta ei vain ollut tarpeeksi voimakas tekemään sitä.

Anoreksian lujittaessa otettaan huomasin myös kavereideni kaikkoavan ympäriltäni. Itse olin surullinen ja harmissani, mutta anoreksia oli vain tyytyväinen. Se nauroi ivallista nauruaan pääni sisällä, koska nythän asetelmat olivat sille oikein mieluisat; pystyin suunnittelemaan päiväni entistä paremmin ruokailujen ja liikunnan mukaan, kun kuvioissa ei ollut enää ikäviä väliintulijoita jollaisina anoreksia kaikki mahdolliset sosiaaliset tilanteet näki. Kiitos kuuluu teille kaikki kaverini ja ystäväni siitä, että teilläkin on tainnut olla koko ajan tietty luotto siihen, että se Oikea Anna on ollut koko ajan olemassa ja olette hyväksyneet minut takaisin seuraanne. En ole teille katkera, ehkä jopa paremminkin kiitollinen siitä, että ”hylkäsitte” sen anorektisen joukostanne. Tuon tilanteen tajutessaan nimittäin Oikea Anna nosti päätään ja sai lisää taistelutahtoa anoreksiaa vastaan. Oikea Anna tajusi, että eihän kaveriporukan kanssa edes jaksaisi viettää aikaa, kun kropan perustoiminnoillekaan ei riitä energiaa.

Isoimman herätyksen Oikea Anna sai, kun näin isini makaamassa sairaalasängyllään viikkoa ennen kuolemaansa. Tiesin, että jos isi olisi saanut itse vaikuttaa elämänsä kulkuun, ei hän olisi halunnut olla vielä niin nuorena tuossa tilanteessa; tietäen, että kyse oli enää muutamista elinpäivistä. Siinä hetkessä jotenkin tajusin, että jos itselläni on vielä mahdollisuus vaikuttaa oman elämäni kulkuun, niin miksi en sitä tekisi. Tiesin, että jos olisin antanut anoreksialle enää yhtään enempää valtaa, olisin kohta ollut itsekin tuolla samaisella sängyllä letkuruokinnassa.

Anoreksia pystyy ottamaan haltuunsa koko ihmisen sekä psyykkistä että fyysistä puolta myöten. Sen luomat ajatukset ja säännöt iskostuvat sairastuneeseen uskonnon lailla. Anoreksian oma raamattu koostuu ruokien energiapitoisuuksista ja liikunnalla kulutetuista kaloreista ja sen oppeja on noudatettava kirjaimellisesti. Eikä anoreksialle riitä se, että se onnistuu tuhoamaan vain itse sairastuneen elämän. Se vaatii koko ajan lisää uhreja; jos ei välittömiä niin ainakin välillisiä. Kaikista eniten olen pahoillani äitille, isille ja Henrylle. Te kaikki jouduitte kärsimään tuon häpeilemättömän sairauden ja sen minulle aiheuttamien asioiden takia.

Koska anoreksia ei ikipäivänä pyydä keneltäkään anteeksi, on minun itseni tehtävä se. Vaikka olen jo suunnattoman monet anteeksipyynnöt lähimmäisilleni esittänytkin, mikään ei saa takaisin niitä äitini unettomia öitä, jotka hän minusta huolissaan valvoi, ja Henryn kuulemia kuittailuja siitä, miten ”siun sisko on ihan luuranko”. En voi koskaan lakata myöskään ajattelemasta sitä, kuinka paljon sairauteni stressasi isiäni hänen elämänsä loppumetreillä. Harmi, ettei minulla ole enää mahdollisuutta jutella siitäkään asiasta isin kanssa, mutta uskotte varmasti miten usein isille ajatuksia lähettäessäni kiittelen sitä, että hän uskoi viimeiseen päiväänsä asti, että: ”Tiiän, että sie oot miun fiksu tyttö!”. Kiitos isi, se mie todellakin olin (ja noiden sanojen jälkeen vain entistä enemmän) - tuolloin anoreksia vain oli saanut hetkellisen yliotteen tyttärestäsi. Kiitos äiti ja Henry, että tekin uskoitte siihen Oikeaan Annaan ja olitte, ja olette edelleen, valmiita juttelemaan kaikista asioista ja tsemppaamaan, kun sitä tarvitsen.

Tervehtymisen polku on ollut kohdallani melko tasainen ja sujuva. Kaikki lähtee siitä, että itsellä on usko parantumiseen ja oikeasti haluaa sitä. Anoreksia ei kuuntele lääkäreiden tai huolestuneiden läheisten ääniä - eikä helpolla myöskään sairastuneen sisintä. Anoreksian ääni on se kaikista hallitsevin ja sen hiljentämiseksi saa tehdä tosissaan töitä. Itselleni suurin apu parantumiseni varrella on ollut kukas muukaan kuin äitini. Yhdessä olemme kokeneet ne ilonhetket, kun lounaani muuttui sokeroimattomasta mehukeitosta annokseen uunilohta tai kun lähdimme kaupoille sen sijaan, että anoreksia olisi pakottanut minut lenkille. Äitini on jaksanut kanssani myös satunnaiset takapakit, vaikka ilman kyyneleitä tai äänenkorotusta emme aina olekaan selviytyneet. Äitini kanssa olemme kuitenkin koko ajan taistelleet kaksi yhtä vastaan, ja olemme jo voitolla. Näiden(kin) kaikkien kokemusteni pohjalta tuskin kenellekään on epäselvää, miksi arvostan äitiäni niin äärettömän paljon enkä soisi hänelle mitään pahaa.

Tänä päivänä tunnen olevani niin terve kuin juuri tässä hetkessä hetkessä pystyn olemaan. Anoreksia ei kerran iskettyään päästä koskaan sataprosenttisesti otteestaan, mutta sitäkin kovemmin taistelen itse sitä vastaan. Selkärangan olen saanut siltä katkaistua, ja se tarkoittaakin jo melkein kokonaista voittoa tässä kamppailussa. Halutessani voisin lipsahtaa tuon viholliseni puolelle milloin tahansa, koska muistona anoreksia jätti mieleeni ne tavat, joilla ylimääräiset ja myös ne ei-todellakaan-ylimääräiset kilot saa karistettua. Mutta enää en ole anoreksian vietävissä, en edes sitä pikkusormen vertaa, koska tiedän sen vievän perinteisesti ei enempää eikä vähempää kuin sen koko käden. Ja koko kropan. Ja koko ihmisen.

Nykyisin liikun paljon ja olen kiinnostunut terveellisestä ruuasta. Motivaatio vain tulee jostain muusta kuin anoreksian käskystä. En liiku kuluttaakseni mahdollisimman paljon kaloreita, vaan siksi, että saan lisää energiaa eikä oloni tule tukkoiseksi. Bodycombatin nyrkkeilyosiossa kuvittelen eteeni anoreksiapeikon, ja nyt vedän sitä sitten ihan oikeasti turpaan jokaisen sille alistumani hetken edestä. Nyt olen tarpeeksi voimakas. Ruuasta olen kiinnostunut muutenkin kuin sen sisältämien energiapitoisuuksien osalta. Pari esimerkkiä mainitakseni kahvipöydässä jätän useimmiten pullan tai viinerin ottamatta; en sen takia, että se sisältää x kaloria, vaan siksi, että olen huomannut valkoisen viljan olevan epäsopivaa vatsalleni. Karkit olen vaihtanut jo pidemmän aikaa erilaisiin pähkinöihin ja manteleihin, koska saan niistä hyviä rasvoja turhien sokereiden sijaan. Ja pääasia: ne ovat niin hyvän makuisia! Superfoodeista olen erityisen kiinnostunut, koska olen huomannut niiden edesauttavan omaa hyvinvointiani. Nykyisin anoreksia ei enää sanele kuinka paljon vähän saan syödä, vaan tunnen itse milloin kehoni tarvitsee ravintoa.

Miksi kirjoitin tämän tekstin juuri tänään? Sen takia, että hostäitini M sairastui vatsatautiin, mikä muutti tyystin tämän päivän suunnitelmiani. Kun M kysyi päivällä, että veisinkö pojat jalkapallotreeneihin, ensimmäisenä mieleeni tuli, että sitten en pääse itse bodycombatiin ja joogaan. Muutama vuosi sitten anoreksiani olisi kehitellyt vastaavassa tilanteessa jonkin valkoisen valheen, jonka turvin olisin voinut livahtaa kuluttamaan kaloreita. Totta kai tänään Oikeaa Annaa harmitti, etten päässyt treeneihini, mutta kun pystyin olemaan toiselle avuksi niin omat liikuntani saivat nyt väistyä sen tieltä. Tiedättekö, että näinkin pieni asia on anoreksian sairastaneelle hyvin iso juttu. Jos anoreksia olisi vielä valloillaan minussa, se pakottaisi minut nyt lähtemään lenkille tai ainakin kompensoimaan päivän liikkumattomuuttani syömisten vähentämisellä. Minä, Oikea Anna, en kuitenkaan kuuntele sen pirun ääntä vaan tiedän liikkuneeni tällä viikolla ihan tarpeeksi ja suon kropalleni lepopäivän ja herkuttelenkin hieman ilman huonoa omaatuntoa.

Koska minä rakastan niin suunnattoman paljon itseäni, mieltäni ja kehoani, sekä kaikkia lähimmäisiäni, etten halua enää niistä minkään tai kenenkään kärsivän.

Itselleni tämän tekstin kirjoittaminen oli tosi terapeuttista ja toivon, että se avaisi myös teidän lukijoiden silmiä. Älkää syyttäkö anoreksiaan sairastunutta, vaan pyrkikää olemaan hänen tukenaan. Kamppailu on vaikea, mutta jokainen pieni erävoitto tuota kavalaa sairautta vastaan on vähintään yhtä palkitseva. Vaikka anoreksiaa ei pysty ymmärtämään kuin sen itse sairastanut (eikä täysin hänkään), niin omien esimerkkieni kautta haluaisin estää sitä saamasta enää yhtään uutta uhria. Anoreksia ja sen aiheuttamat seuraukset eivät ole todellakaan sen arvoisia, että sille kannattaisi lahjoittaa elämästä hetkeäkään. Älkää epäröikö kirjoittaa kommenttiboksiin, mikäli tämä teksti herätti ajatuksia joita haluaisitte jakaa kanssani :) En olisi pystynyt kirjoittamaan tätä tekstiäkään, mikäli en olisi jo näin pitkällä omassa parantumisprosessissani, ja jokaisesta aiheesta käydystä keskustelusta saan vain lisävoimia anoreksian viimeistenkin rippeiden poiskaristamiseen.

ps. Tuossa alempana vielä vähän kevyempi juttu eilisestä Rihannan keikasta, tsekatkaa toki sekin! :)