Kissa pöydälle

Olen saanut joihinkin viime postauksiini anonyymeilta kommentteja siitä, että näytän laihtuneen sitten viime syksyn ja Australiaan tuloni. Olen huomannut sen, ja tiedostan siis asian itsekin. Jotkin vaatteet, jotka ennen kiristivät, tuntuvat nyt hiukan löysemmiltä. Tarkkoja kiloja en tiedä, koska vaa'an olen jättänyt rauhaan jo aikoja sitten. Vaakakierteeseen en nimittäin enää tahdo takaisin, kun olen jo kerran päässyt siitä pois.

Koska olen sairastanut anoreksian ja paranemisprosessini on vielä kesken (vaikkakin hyvällä mallillaan), nuo anonyymien jättämät kommentit ovat totta kai saaneet ajatukset pyörimään päässäni entistä lujempaa. Tiedän, ettei yksikään miinuskilo pue minua - päin vastoin - ja sen takia pidänkin huolen, ettei niitä tule yhtään lisää. Sen verran arvostan itseäni ja läheisiäni, että en anna anoreksialle periksi kiloakaan tai senttiäkään. Sen helvetin kertaalleen kokeminen oli sekin jo yksi kerta liikaa. Koen olevani tällä hetkellä psyykkisesti jo niin vahva, että vaikka paranemisprosessi onkin pitkä taival, niin olen täysin varma että minulla on voimia taistella se läpi. Annan anoreksialle takaisin vähintään salla mitalla kuin se onnistui minua muutama vosi sitten viemään.

Nyt erona muutaman vuoden takaiseen tilanteeseen on se, että nämä kadonneet kilot eivät ole anoreksian aikaansaannosta. Olen panostanut täällä terveellä tavalla entistä puhtaampaan ruokavalioon ja vähemmän käsitellympiin elintarvikkeisiin. Ne ovat selvästi vaikuttaneet mielialaani vain positiivisella tavalla, minkä johdosta myös aivoni ja ajatukseni pelaavat tätä nykyä niin hyvin, että tajuan pitää huolen siitä, etten enää koskaan antaisi painoni pudota sairaalloisen matalaksi.

Toisena erona muutaman vuoden takaiseen on se, ettei anoreksian ääni ole enää päässäni toitottamassa sitä, että vielä pari kiloa pois niin se on tyytyväinen. Ja sitten vielä pari, ja pari, no jos vielä muutama lisää. Voittekin tuosta varmasti päätellä, miten helppo olisi lähteä anoreksian oravanpörään milloin vain. Mutta minä en lähde, en vaikka mikä tulisi.

Painoni putoamisen otti puheeksi ensimmäisenä ätini, kun tapasimme jouluna. Olen siitä hyvin kiitollinen ja kiitollinen olen myös siitä, että ensimmäistä kertaa koin etten mennyt tuollaisesta kommentista "lukkoon". Se johtui varmasti siitä, että ensimmäistä kertaa sairauteni jälkeen painostani ei huomautettu syyttävään sävyyn, vaan sillä tavon niin kuin siitä voitaisiin sanoa varmasti kelle tahansa muutaman kilon menettäneelle ihmiselle. Tuli sellainen olo, että minuun ja parantumiseei luotetaan joka tapauksessa. Kiitos äiti, tiedät että olen sen luottamuksen arvoinen! Tätä minä haluaisinkin, että minua kohdeltaisiin kuin ketä tahansa "normaalia" ihmistä (vaikka tiedän, että taustani takia huolestuneisuus herää herkemmin), enkä haluaisi kuulla painostani turhan paljon kommentteja. Tiedän, että tämä saattaa herättää monissa lukijoissa sellaisia ajatuksia, että noinhan anorektikot juuri ajattelevat. Nyt voin vilpittömästi sanoa, että näin ajattelee Oikea Anna.

Saatte toki olla minusta huolissanne, enhän voi sitä teiltä kieltääkään, mutta huoleen ei kuitenkaan ole tällä kertaa tarvetta. Olen päivä päivältä lähempänä anoreksian lopullista nujertamista, ja voin kertoa sen tuntuvan miljoona kertaa paremmalta kuin miltä yksikään pudotettu kilo tai pienempi vaatekoko tuntuu! :)